Conferrer of Degrees Olavi Nevanlinna
Distinguished Honorary Doctors, Korkeasti oppineet promovoitavat tohtorit, Arvoisat kutsuvieraat ja muu juhlaväki, Mina Damer och Herrar, Ladies and Gentlemen
Päivälleen sata vuotta sitten Suomen suuriruhtinas Nikolai II antoi armollisen asetuksen, jolla Teknillinen korkeakoulu sai nykykielen mukaisen yliopistostatuksen: oikeuden antaa tohtorin tutkintoja.
Ett sekel tidigare, i samband med Napoleonkrigen, hade Finland förvandlats från ett gränsland i kungariket Sverige till ett autonomt storfurstendöme under Ryssland. Finland hade i huvuddrag fått behålla sitt rättsväsende och sin svenska lag, men landets nya politiska ställning gav även möjlighet till nya utvecklingsriktningar.
Universitetet, som drottning Kristina hade grundat i Åbo 1640, flyttades till Helsingfors, och år 1849 grundades Helsingfors tekniska realskola, ur vilken Tekniska högskolan stegvis växte fram. Förebilden för det finska skol- och universitetsväsendet fanns i Mellaneuropa, närmare bestämt i Tyskland.
Ensi vuonna on tarkoitus yhdistää TKK, Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu uudenmuotoiseksi yliopistoksi. TKK on silloin 160 vuotias ja suunnitelmissa on uusia anglosaksisia elementtejä. Nytkin mutokseen liittyy suuria mahdollisuuksia.
Vuonna 1908 oli takana vuosisadan vaihteen nopea taloudellinen nousukausi, jolloin myös Polyteknillinen Opisto oli kasvanut nopeasti. Syntyessään Suomen Teknillisessä Korkeakoulussa oli 20 professuuria ja 360 opiskelijaa, siis 18 opiskelijaa jokaista virkaa kohti.
Kun Teknillinen korkeakoulu vuonna 1949 vietti satavuotisjuhlia, penkit notkuivat sodasta palanneista sotilaista. Professoreita oli 52 ja jokaista professoria kohti oli jo 42 opiskelijaa. Nyt kun olemme vauraampia kuin koskaan, virkoja on noin 220, mutta jokaista professoria kohti on miltei 70 opiskelijaa.
After the Second World War, West Germany quickly recovered economically, but academic leadership had passed to the United States, and this was supported through a long-term science and researcher exchange policy including for example the Fulbright program.
Towards the end of the century, the European economy started to loose its momentum, and formulation of ambitious pan-European education and research policies began.
Finland took the Bologna process seriously and presently the government is focusing on deep going structural reforms in our university system.
The previous major turnin Finland occurred in the 1960s and 70s. New universities were founded, and all universities, including former private ones, were placed under controlof the Ministry of Education. Scientific organizations, such as Science Academies, wereessentially put aside from serious science policy.
The deep recession which Finland underwent in the early 1990s speeded up the inevitable changes in the country’s industrial structure. At the same time, new Anglo-Saxon features began to emerge in corporate governance. On the stakeholder-shareholder axis, we sawa shift towards shareholder values.
Valtiovalta käsitteli yliopistolaitosta osana valtionhallinnollista järjestelmää. Yliopistoille koitti vaikeat ajat, kun valtio ryhtyi laman aikana toteuttamaan uusia liike-elämästä lainattuja tulosjohtamisoppeja.
Itsenäisen Suomen synnyssä autonomian aika oli tärkeä välivaihe. Yliopistot eivät voi olla ympäristöstään itsenäisiä, mutta autonomian käsite niihin on perinteisesti liitetty. Nyt tekeillä olevan yliopistolain muutoksen yhteydessä yliopistot saavat enemmän päätösvaltaa taloutensa järjestämiseen. Tässä yhteydessä on oltu huolissaan autonomian mahdollisesta kaventumisesta, mikäli rahoittajat tiivistäisivät otettaan yliopiston tutkimuspolitiikasta. 1970-luvulla tiedepolitiikassa tapahtui vallanpitäjien toimesta ylilyöntejä, mutta järjestelmä korjasi itsensä varsin nopeasti. Eiköhän ylilyöntien todennäköisyys ole nyt varsin pieni ja jos sellaisia kuitenkin ilmenisi, niin kyllä yliopistomme varmasti pystyisivät pikaiseen korjausliikkeeseen. Tältä osin autonomian idea on sen verran syvälle juurtunut.
Autonomiavaje löytyy muualta. Pian kokonainen sukupolvi on tottunut pitämään tulosohjausjärjestelmää luonnollisena. Eli sitä, että rahoittaja ikään kuin ostaa koulutuspalvelut yliopistoilta, itse määrittelemäänsä hintaan.
On hyödyllistä katsoa asetelmaa myös autonomisen kulttuurilaitoksen kannalta. Kun nyt on tarkoitus kulkea kohti huippuyliopistoa, niin sille voitaisiin turvata pitkälle eteenpäin ennakoitavissa oleva talouskehys, jonka jälkeen yliopisto sisältäpäin, autonomisesti, suhteuttaisi toimintansa tähän kehykseen. Erikoisesti se arvioisi itse minkä kokoisen opiskelijamäärän se pystyisi ja haluaisi kouluttaa.
Kun katseet nyt ovat amerikkalaisissa huippuyliopistoissa, on hyvä muistaa, että niissä vallitsee vahvan taloudellisen kuoren alla toimintakulttuuri, jossa on paljon sellaisia piirteitä, jotka olemme tottuneet yhdistämään vanhaan saksalaiseen yliopistoideaan.
Huippuyliopistoissa painopiste ei ole tehokkaasti rullaavassa koulutustehtaassa. Epäonnistumista sallitaan, jotta rohkeudelle on tilaa, jne.
Miksi sitten tarvitsemme huippuyliopistoja, miksi Suomi niitä tarvitsee.
On tärkeätä, että kaikkein lahjakkaimmat lukiolaiset voivat jatkossakin luottaa tieteilijän uran aukeavan myös silloin kun valitsee opinahjokseen kotimaisen parhaan yliopiston.
Tällaisella mittatikulla – siis minne kaikkein lahjakkaimmat hakeutuvat – tulosta voi yrittää mielin määrin parantaa menemättä koskaan yli kohtuuden.
Myös yritysten kannalta huippuosaajien kouluttaminen on keskeistä, koska avainhenkilöiden suhteellinen osuus tuloksessa tuntuu teknologian edetessä kasvavan.
Vaikka rahoitusta kuinka kasvatettaisiin, on vaikea uskoa, että professori-opiskelijasuhde voisi korjautua muuten kuin opiskelijamäärää olennaisesti vähentämällä. Myös lahjakkuuksien jakautuminen eri tekniikan aloille olisi silloin nykyistä tasaisempaa.
Yliopistojen luontainen muutostahti on paljon hitaampi kuin toivotaan tai arvellaan. Vahvan tutkimusperinteen syntyminen uudella alueella vie muutaman vuosikymmenen. Bolognan prosessi mahdollistaa koulutusviiveiden lyhentämisen, mutta perustutkimuksen syötteet tuotannoksi tapahtuvat hyvin hitaasti ja sattumanvaraisesti.Tästä esiintyy valitettavasti varsin paljon virheellisiä odotuksia. Vuosien sijasta tässäkin on ajateltava vuosikymmeniä. Yliopiston kvartaalit on yksinkertaisesti laskettava vuosisadasta ja se vaatii päättäjiltä viisautta ja kärsivällisyyttä. Muuten saamme aikaan vain toissijaisten mittareiden perässä juoksemista.
Esimerkkinä pitkäjänteisyydestä olkoon vaikka Fulbright ohjelma. Vuosituhannen vaihteeseen mennessä, siis kahden kvartaalin pituisena aikana, ohjelmaan oli osallistunut jo yli 200 000 professoria, tutkijaa ja jatko-opiskelijaa. Luvussa on mukana 3000 Suomesta Yhdysvaltoihin Amerikan Suomen Lainan Apurahojen, siis ASLA:n puitteissa toteutunutta vierailua. Suomeen ohjelma toi samassa ajassa yli 1000 vierailijaa.
1990-luvun laman aikana aloitetussa tiedepolitiikassa yliopistojen perusrahoitus joutui vaikeuksiin. Onnistumisiakin voidaan toki kirjata. Huippuyksikköpolitiikan mukanayliopistojen sisään on syntynyt yliopiston perusidean mukaisesti toimivia saarekkeita.Tutkijakoulujärjestelmästä taas voidaan sanoa, että varsinkin suurissa tutkijakouluissa on luotu hyviä uudenmuotoisia käytänteitä.
Myös te promovoitavien tohtorien ennätysmäinen joukko olette itse todistus tämän ohjauspolitiikan onnistumisesta. Osa teistä jää tänne toteuttamaan haaveitanne, rakentamaan seuraavaa yliopistoa.
Olemme kaikki oman aikamme lapsia. Te olette saaneet koulutuksenne aikana jolloin kilvoittelu syrjäytyi kilpailun tieltä ja kehittämisessä viljeltiin liikkeenjohdon konsulttien kieltä.
Yrittäkää katsoa, että yliopisto löytää oman omaleimaisen äänensä ja rytminsä takaisin.
Tohtorinkoulutuksessa ja tieteellisen uran alussa korostuu pureutuminen yksityiskohtiin. Myöhemmin on tietoisesti ryhdyttävä hahmottamaan kokonaisuuksia. Olkaa valppaina, kun suuret ikäluokat poistuvat.
Tiedepolitiikassa on jo havaittavissa, niin Suomessa kuin EU:ssakin, hienoista liikettä. Valtiollisten tiederahoittajien päätöksenteon rinnalla tieteilijöiden riippumattomien tiedejärjestöjen painoarvo on jälleen vahvistumassa. Yliopistoja koskevassa päätöksenteossa tulee löytää vastaava tasapaino ulkoisten toiveiden ja sisäisen kollegiaalisen päätöksenmuodostuksen välille.
Yliopistoista sanotaan että niitä on vaikea johtaa kun jokainen professori on pieni keisari. Tasapaino löytyy, jos tämä ymmärretään vahvuudeksi - tavoitteena luoda jokaiselle riittävästi tilaa, että koko kollegiaalinen yhteisö voi vapaasti hengittää.
Tekniikan tohtorin hatussa on kuvattutiedon ja työn liekki. Iloitaan siitä, kun se roihuaa komeasti!